Olin jo vuosikausia halunnut pikkuista koiraa. Olosuhteet eivät vain ole olleet sen suhteen otolliset. Vuosi sitten näin jopa unta, että minulla oli pieni, ruskea, luppakorvainen koira, jonka Pupu-kissani oli opettanut kehräämään. Koska koira näytti labradorinnoutajan pennulta, ajattelin sen olevan labbis. Ihmettelin vähän asiaa, koska en ole koskaan kyseistä rotua itselleni ajatellut. Kerroin hauskasta unesta kavereille.
Kesää vasten koirakuumeeni vain paheni. Häiriköin naapuruston koiranulkoiluttajia pysäyttelemällä heitä ja silittelemällä heidän otuksiaan. Seurasin rescuekoirayhdistyksen sivuja ja joka kerta nähdessäni pienen kodittoman ihanuuden, koirakärpänen puri minua entistä kovemmin. Jopa alustavasti tiedustelin parista koirasta, mutta elämäntilanne ja intuitio sanoivat, että ei ihan vielä, ei tämä koira, malta vielä hetki
VIISAAT SILMÄT OSUIVAT JA UPPOSIVAT
Heinäkuussa törmäsin netissä Eläinten Suojakoti Toivo Ry:n sivuilla ilmoitukseen, jossa oli pieni, parivuotias, ruskea tyttökoira – kuin karhunpentu – korvat luimussa, kieli ulkona ja silmät niin kovin tiedostavan näköisenä tapittamassa kameralle. Ilmoituksessa luki, että koira tulee ihmisten ja toisten koirien kanssa hyvin toimeen ja on hyvin viisas. Viisas? Kiinnostukseni vain syveni. Laitoin siltä istumalta sähköpostia ilmoituksessa mainitulle yhteyshenkilölle.
Selvisi, että koira, jolle oli annettu nimi Gusa, on muutaman muun koiran kanssa pelastettu venäläisestä pentutehtaasta. Koirat olivat siis eläneet häkeissä ja niitä oli käytetty pentujen tekemiseen koiran hyvinvointiin yhtään sen enempää panostamatta. Pelastetut koirat eivät olleet syystä tai toisesta pentutehtailijalle tuottoisia, joten hän oli jättänyt ne oman onnensa nojaan, siis kuolemaan. Onneksi eläinsuojelijat ehtivät hakea koirat pois. Koirista ei siis maksettu mitään, joten pentutehtailua ei ole tuettu. On vain pelastettu muutama koira varmalta kuolemalta.
Mutta laitoin siis yhdistykselle viestiä ja jännitin vastausta. Ilokseni rescueyhdistys otti minuun päivässä yhteyttä. Gusa-koira oli kuulemma tulossa Suomeen kotihoitoon ja voisin mennä tapaamaan sitä. Heti alusta asti tuli rescueyhdistyksen toiminnasta olo, että he ovat vastuullisia ja tarkkoja siitä, kenelle he koiria luovuttavat. Oli selvää, että vaikka minä menen katsomaan koiraa, katsovat he myös minut. Ja hyvä niin! Sovimme tapaamisen kotihoitopaikkaan parin päivän päähän. Äitini lupasi lähteä kanssani ”koiraekskursiolle”. Olin innoissani. Ja jostakin kumman syystä oli minulle putkahtanut jo miniotukselle sopiva nimikin päähän
ENSITAPAAMINEN KOIRAN KANSSA
Kotihoitopaikkaan päästyämme oli meitä vastassa yli kymmenen persoonallisen hurmaavaa rescuekoiraa. Siellä, isompien koirien seassa, oli pikkuinen Gusa. Jo heti ensisilmäyksellä Gusa oli todella liikuttava. Hieman arka, mutta kun koiraa lähestyi, se selkeästi tykkäsi moikata ja nautti rapsutuksista.
Otin Gusan syliin ja istahdin rappusille juttelemaan sen kanssa. Tyttö istui siinä tyytyväisenä, eikä halunnut sylistä pois. Oli ihana huomata, miten se otti kontaktia nostamalla aina välillä päätään ja katsomalla silmiin ”Kiva, että olet kiltti mulle” -ilmeellä.
Tai Yoda-ilmeellä. Mielessäni ollut nimi sopi koiralle täydellisesti. Ihastuimme äidin kanssa molemmat Yodaan. Sovimme, että Yoda voisi tulla luokseni kylään muutamaksi tunniksi, jotta näemme, miten ne tulevat kissan kanssa toimeen.
YODA TAPAA PUPU-KISSAN
Muutaman päivän päästä sain kotiini käymään hellyttävän ja hieman hämillisen Yodan. Se suhtautui Pupu-kissaan todella huomaavaisesti: lähestyi nuuskien ja peruutti heti, kun kissa varoitti, että nyt riittää, vähän kauemmaksi. Tuli olo, että ihan hyvin noiden kanssa tulisi käymään. Yoda tunsi olonsa niin kotoisaksi, että pyysi päästä sohvalle. Raukka ei osannut tai jaksanut vielä itse hypätä. Siinä sohvalla tämä sitten istui ja yritti pysyä hereillä. Silittelin Yodaa ja sanoin, että nuku vaan. Yoda nukahti ja nukkui putkeen neljä (!) tuntia. Kuorsaus ja tuhina vain kuului.
Herättyään Yoda oli selkeästi pirteämpi ja jopa leikki kanssani. Tämä yllätti minut: koira ymmärsi leikkiä, vaikka se oli ollut koko ikänsä pentutehtaalla? Sitten Yoda lähtikin tyytyväisenä sitä hakemaan tulleen kotihoitajan kanssa takaisin hoitopaikkaan.
LOPULLINEN PÄÄTÖS
Seuraavana päivänä, koska järkevänä naisena ajattelin vielä nukkua päätöstä yön yli (heko heko), soitin yhteyshenkilölle: Kyllä, mielelläni adoptoin Yodan, jos se vain teille sopii. Sovimme, että allekirjoitan paperit, maksan koirasta kulukorvausmaksun ja saan koiran itselleni maanantaina.
Olo oli aika epätodellinen: olin ottamassa kauan haaveilemaani koiraa, joka vielä tuntui ihan super ihanalta tyypiltä. Se ei ehkä ollut sellainen pörröinen karvakasa, mitä olin ajatellut, vaan – kuten vähän myöhemmin hoksasin – näytti enemminkin minilabbikselta. Toki Yodan karva on nyt puolen vuoden kuntoutumisen myötä kasvanut ja olemus muuttunut. Saa nähdä, mikä tulee olemaan lopullinen olomuoto.
Jotta tämä blogipostaus ei venyisi romaaniksi, kerron seuraavassa postauksessa, mitä tapahtui, kun Yoda tuli ja asettui taloksi. Pysy linjoilla ;)
Rakkaudella Leena
P.S. Yoda on Instagrammissa: yoda.loves.life
Comments