Kirjoitin yllä olevan runon puolitoista vuotta sitten. Vointini oli silloin niin huono, että sain juuri ja juuri pienen koirani hoidettua, muuten en juuri kotoa poistunut. Ja kämppä oli kaaoksessa, voin kertoa. Olin myös sairastamisen vuoksi joutunut luopumaan niin monesta asiasta, että oli vaikea uskoa, että niinkin iso asia kuin uusi ihmissuhde voisi siinä kohtaa tulla elämääni. Eli vaikka toinen osapuoli oli todella mahtava suhtautumisessaan tilaani, olin epävarma itsestäni.
Oli niin riittämätön olo. Ja huono ihan fyysisesti. Ajattelin, että miten mulla voisi olla mitään annettava kenellekään, kun itsenikin kanssa oli haastavaa elää? Miten joku ulkopuolinen, varsinkin noin upea tyyppi, jaksaa katsoa tällaista elämää? Tuntui epäreilulta sitoa ketään omaan, voinnin rajoittamaan, pieneen maailmaani.
TOIVOSSA ON OIKEASTI HYVÄ ELÄÄ
No, ihan sama, mitä olin itse mieltä, toinen pysyi rinnalla ja on siinä edelleen. Suhde on vain tiivistynyt. Vointini on myös huomattavasti parempi kuin 1,5 vuotta sitten, joten siinäkin mielessä on elämä helpompaa. (Kiitos tästä kuuluu Medical Mediumille.)
Mutta kyllähän sairastaminen ottaa itsetunnolle. Etenkin alussa, etenkin uusien tilanteiden edessä. Kuka nyt ei haluasi olla mahdollisimman terve ja paras versio itsestään? Vaikka kuinka olisi henkisesti vahva, niin varmasti joutuu vakavasti sairastuessa käymään luopumisen ja riittämättömyyden tunteet läpi.
Pointtini tässä on se, että onneksi mitä vaan hyvää voi tapahtua. Aina. Myös vointi voi mennä paremmaksi, jopa paljonkin. Uskon, että voin ajan saatossa jopa parantua. Toivo on ehkä pieni sana, mutta sen merkitys on niin suuri. Vaikka paljosta joutuisi luopumaan, siitä ei kannata. Ikinä.
Pidetään itsestämme ja toisistamme hyvää huolta. Rakkaudella Leena