Sairastuessa vakavasti oma identiteetti joutuu koville. On niin vaikea myöntää, että on sairas. Että kroonisesti sairastuminen voi sattua myös omalle kohdalle. Ja kun elämä sairastamisen vuoksi merkittävästi rajoittuu, tuntuu, että kadottaa myös osan itseään. Ja niin siinä oikeastaan tapahtuukin.
Ei, en ole sairauteni. Tiedän sen. Eivätkä ulkopuoliset asiat määritä arvoani. Tiedän senkin. On vaan fakta, että kun on fyysisesti sairas pidemmän aikaa, se vaikuttaa myös siihen, millaiseksi itsensä kokee ja miten asioista kokee. Etenkin ME-sairauden kanssa, joka on monella tavalla niin rajoittava: Pattereissa on vain vajaa määrä energiaa käytettäväksi, niin fyysiseen kuin kognitiiviseen tekemiseen. Tai ihan vaan elämän kokemiseen.
HUONOSSA OLOSSA EI OLE OMA ITSENSÄ
Sairaana en todellakaan ole aina tuntenut olevani se huumorintajuinen ja rento tyyppi, joksi itseni olen mieltänyt. (Huonojakin puolia on!) Ei se paljoa siltä tunnu, jos kuukaudesta tai vuodesta toiseen on ihan hirveässä tai hankalassa olotilassa, eikä pysty tekemään asioita, kuten ennen. Muistan, kuinka kuntoni romahtaessa tuoreessa ihmissuhteessa yritin selittää kumppanilleni, että en oikeasti ole tällainen surkea möllöttäjä. Tuntui, että olin vain mälsä haamuversio itsestäni. Onneksi nyt on jo vähän eri tilanne.
ASIOIDEN TOTEUTTAMINEN ON OSA IDENTITEETTIÄ
Rankkaa on myös se, miten sairastaminen vaikuttaa luovuuteen ja itseilmaisuun. Olet paljolti sitä mitä teet, on se sitten maalaamista, lukemista, kirjoittamista, urheilua, syvällisten keskustelujen harrastamista… Ne ovat osa sinua. Tai se, kun pidempään sairastaessa rahat ovat todella tiukilla, etkä voi ilmaista samalla tavalla itseäsi, esimerkiksi pukeutumiseen tai sisustamiseen kautta, kuten ennen. Tai sitten ei ole voimia edes miettiä sellaisia asioita.
TUNNEN, SIIS OLEN
Energioiden ollessa vähissä ja kropan oireillessa, ovat myös tunteet kaikessa haaleampia. Tunteethan ovat energiaa. Jossain syvällä sisimmässä ehkä palaa tuli edelleen, välillä vähän enemmän, välillä hiilloksella, mutta ei roihua. Enkä siis puhu nyt masennuksesta, vaikka sekin on ymmärrettävästi suht yleistä vakavasti sairastuneilla. Nykyään, aina silloin kun oloni on hyvä, on ihana huomata, miten ajatus kulkee ja hyvät fiilikset virtaavat kropassa.
”MINÄ OLEN MUISTANUT MINUT HYVIN…”
Mulla on välillä kova ikävä sitä Leenaa, joka kävi kuntoilemassa ja tanssimassa, saunoi (nyt on lämpöintoleranssi), lauloi, vitsaili ja nauroi, matkusteli rennosti menemään, kirjoitti paljon enemmän, tunsi vahvasti, teki asioita tuosta vaan, koska se oli kivaa, ja koska uutta on mukava luoda tai oppia. Välillä ”vanha Leenakin” kompasteli elämässä, mutta nousi ja jatkoi matkaa kuten ennenkin.
Toisaalta arvostan tänä päivänä myös sitä, että olen joutunut kasvamaan henkisesti, oppinut näkemään asioita uudelta kantilta ja nauttimaan pienistä asioista. Ja olenhan osan jääneistä asioista ja kadotetusta itsestäni saanut jo takaisin. Katson rauhassa, mihin mun matka sairauden ja itseni kanssa vielä vie. Tuskin kuitenkaan löydän enää sitä ihan samaa vanhaa, tervettä Leenaa. Ehkä löydän vielä jotain parempaa. Kuka tietää. Niin tai näin, elämästä pitää koittaa nauttia aina kuin se vain suinkin on mahdollista, juuri sellaisena kuin se on mahdollista.
Pidetään itsestämme ja toisistamme huolta.
Rakkaudella Leena